Putakkaa pohjolassa 3.6.2022 10.55.00

Viime viikonloppuna suuntasimme viimeiselle varustetestaus / ”reenireissulle” Lyngenin tuttuihin maisemiin. Vielä viikkoa ennen reissua olimme hieman kahden vaiheilla lähdön suhteen. Tieto isoista lumivyöryistä ja epästabiilista lumitilanteesta ei ollut kuulostanut vallan houkuttelevalta, varsinkin kun isolle mäelle lähtöön oli enää vajaat kaksi viikkoa. Relaa.com:sta seurailimme foorumilaisten kommentteja lumitilanteesta ja sääennusteista  tarkasteltiin viikonlopulle ennustettuja kelejä. Maanantaina se sitten ilmestyi, siis Henttosen  viesti foorumille: ” superhyvää lunta, joka vieläpä yllättäen on ilmeisen stabiilia”, se riitti meille.   Torstai-iltana olikin auton kabiini täynnä lautaa, suksea, rinkkaa, telttaa ja jos vaikka minkälaista killutinta, auton keula kohti pohjoista ja mieli korkealla.

Kilpisjärven heikko lumitilanne loi hieman epäuskoista fiilistä kurvaillessamme aamuauringon loisteessa kohti Lakselvbuktia. Tien reunoilta saattoi huomata että myös niemimaan lumipeite oli viimevuotista ajankohtaa niukempi, mutta kuitenkin varsin riittävä meidän touhuille. Raahustimme kantamustemme kanssa tutun kiven juurelle n. 300 metriä autolta ylöspäin. Leirin kasaamisen ja kevyen nuudelilounaan jälkeen saimme nauttia mitä kauneimmasta kevätpäivästä skinnaillessamme  ylöspäin Holmbuktindenin rinteitä.   

”Superbaanan” alapäässä käänsimme menopelien kärjet alamäkeen ja päästimme riemun valloilleen. Lumi oli kerrassaan mahtavaa ja puuterikerros oli vielä paksumpi kuin edelliskeväänä. Tyynessä täysin pilvettömässä kelissä valtavan lumipöllyn saattelemana ei voinut olla päästelemättä eläimellisiä riemun karjahduksia ilmoille. Laskun aikana etsimme muutaman kuvauspotin testataksemme uutta kuvauskalustoa.

Lauantai aamuna kello pirahti varttia vaille kahdeksan . Torkkua räplätessäni avasin viestin joka oli tullut aamuyöllä viiden aikaan. ”Mentiin teidän leirin ohi ollaan laakson alapäässä nähdään huomenna tai kohta ;).”  Luulin viestiä vitsiksi ja naureskelin ääneen, että eivät täydennysmiehet jaksaneet yön tunneilla könytä autolta leiripaikalle vaan ovat jääneet autolle nukkumaan. Lumia sulatellessa laitoin viestia  pojille tiedustelin, että koskahan mahtoivat olla tulossa ylöspäin. Ei kestänyt kauaakaan kun kävi ilmi, että niin vain olivat sissit painaneet aamuyön tunteina tukka putkella, epähuomiossa meidän leirin ohi ja laittaneet leirin pystyyn ”hiljaisuudenlaakson” alapäähän.

No ei siinä sitten auttanut kuin nostaa reput pykälään ja suunnata epävakaan tuntoisessa kelissä kohti korkeuksia. Matkalla ylöspäin Vinski ja Antti liittyivät retkueeseemme. Muutaman sadan metrin nousun jälkeen tuuli alkoi voimistua ja lumihiutaleet painautuivat vaakasuunnassa välikerrokselle. Vetäessäni kuoritakkia päälle vilkaisin samalla kelloa,12.15 juuri kuten sääennuste oli luvannut:  Puolen päivän aikaan tuuli voimistuu, pilvistyy ja alkaa tulla lunta. Perässämme tullut Norjalais seurue päätti kääntyä alaspäin superbaanan alapäästä, me jatkoimme matkaamme suunnitelman mukaan Holmbukktindenin satulaan saakka. Yhteistuumin päätimme kuopaista kunnon lumipoteron, jossa voisimme lounastaa suojassa tuulelta ja tuiskulta sekä odotella hieman parempaa sääikkunaa laskulle.

Aikamme odoteltua ei keli tuntunut muuttuvan vaan oli lähdettävä laskuun laudankärki tuntumalla. Vaan eipä olisi paljoa auttanut vaikka keli olisi kirkastunut . Vanhan puuterikerroksen päälle edellisyön ja päivän aikana satanut reilu 10 sentin putakka kerros muodostivat muikean pilven alaspäin kaahaavien  äijien ympärille. Välillä pysähdyttiin muutamille kuville ja nautiskelemaan fiiliksestä ihan sekuvain. Huh huh olihan siivut!! Poikain leirin kohdalla tuumattiin hieman seuraavia liikkuja ja päätettiin suunnata illaksi kohti Tromsaa  ja seuraavana päivänä sitten uusille laskuille.

Sunnuntai aamuna kahdeksan aikaan  vilkaisu verhojen välistä oli riemukas, paikan vaihto oli osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi aurinkoa täydeltä taivaalta! Aamiasen kautta kamat kyytiin ja kohti Blåtindeniä. Puoli yhdentoista aikaan olimme jo nousemassa jyrkähkössä koivikossa kohti huippua. Keli oli osoittanut pieniä epävakaisuuden merkkejä, joten päätimme kipaista ylös ilman sen kummempia viivyttelyitä.  Reilun parin tunnin skinnailun jälkeen pakkasimme nahkat reppuun ja odotimme muutaman minuutin aukkoa ohuessa pilviverhossa. Lähdön hetkellä tönäistiin toisia ja tuumattiin ”täysillä alas”! Olihan siinä taas iloittelua kerrakseen, taivas aukeni ja juuri satanut lumi sai taas osakseen vain pöllytä kurvaillessamme alaspäin näkökentässä vain valkoisena hohtavat hanget ja kilometrin alempana kimalteleva Jäämeri.  Viimeiset 300 korkeusmetriä päätimme tulla alas crossi tyyliin vuoristopuron muodostamaa kurua myöten. Jännitystä, vauhtia ja vaaratilanteita riittikin aina autolle saakka väistellessämme lumen painosta taipuneita koivunrunkoja ja tipautellessamme alas äkkinäisesti eteen ilmestyviä droppeja. Kaasuahan ei tietysti voinut löysätä koska se olisi tiennyt hikistä urakkaa miehensyvyisessä puuterihangessa.

Kuuden tunnin automatkalla kohti kotikyliä tarkasteltiin jo uusia mahdollisia reittejä, päiviteltiin reissun mahtavuutta ja sitä kuinka paikallista lumitilanne ja sääolosuhteet ovatkaan pohjoisen perukoilla lähellä Jäämerta.  Kuusi tuntia, onko se nyt sitten paljon vai vähän? Ennen reissua se hieman taas mietitytti lähteä toimistopäivän päätteeksi istumaan kuudeksi tunniksi jousille, mutta ei se kyllä ole mitään tällaisesta reissusta.  Tai no olisiko se sitten se vähän reilumpi lappilainen tunti?